torstai 30. tammikuuta 2014

Paperisotaa 1918

Jatkan vielä hiukan viimekertaisesta aiheesta. En tällä kertaa niinkään Jennystä vaan ihan yleisesti. Sukututkijan iloksi 1918 tuotettiin reippaasti papereita. Tuntuu, että aina kun ihmistä (tässä tapauksessa siis vankia) siirrettiin, piti täyttää jokin lomake tai vähintään kirjoittaa vapaamuotoinen todistus tai ilmoitus. Punainen puoli ei niinkään toimiaan kirjannut, mikä voi johtua sekä sujuvasti kirjoitustaitoisten puutteesta että halusta hävittää todistusaineisto tappion häämöttäessä. Kirjaamatta jäi valkoisiltakin koston ensi huumassa suoritetut pikateloitukset. 

Punaisen vangin matkaa voi usein seurata koko pidätyksen ja vankeuden ajalta, mikäli hän ei tullut heti tapetuksi tai kuollut leirillä ihan alkuvaiheessa. Löytyy vankiluetteloita, kuulustelupöytäkirjoja mahdollisesti useammastakin paikasta, kotipaikkakunnan suojeluskunnan antamia lausuntoja, puoltolauseita kotiseudun väeltä, mahdollisia ilmiantoja  tai syyyllisyydestä kertovia todisteita, valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuksien akteja, nimismiehille menneitä ilmoituksia kotipaikkakunnalle päästetyistä ja nimismiesten ilmoituksia kotipaikkakunnalle saapuneista. Lisäksi olen ymmärtänyt, että tuomion saaneen, mutta ehdonalaiseen vapauteen päästetyn vangin piti käydä leimauttamassa jonkinlainen passi säännöllisesti nimismiehen luona. Yhtään tällaista passia en kuitenkaan ole nähnyt. Ehkä ne lopulta jäivät asianomaisille itselleen.

Tampereen Näsilinna liittyi vuoden 1918 tapahtumiin. Lähde: wikimedia

Olihan Suomessa tietysti papereihin totuttu, bumagaa ja propuskaa piti olla Venäjän vallan aikanakin. Maassa oli nyt kuitenkin uudet vallanpitäjät, eikä valmiita lomakkeita ollut. Äkkiä niitä kuitenkin saatiin painetuksi ja jaetuksi, koska kesälle 1918 niitä on päivätty hurja määrä. Surullista luettavaahan ne yleensä ovat. Erityisesti silloin, kun papereihin on ilmestynyt risti, joka kertoo nuoren ihmisen kuolemasta vankileirillä.


tiistai 28. tammikuuta 2014

Kotiin vai leirille

Löysin vanhoista muistiinpanoistani merkinnän, joka kertoi, että torpantyttö Jenny oli ilmoittautunut kotipitäjänsä nimismiehelle 13.8.1918. Hänet oli päästetty kotiin Hämeenlinnan vankileiriltä edelleen valtiopetoksesta epäiltynä. Myöhempi merkintä kertoo, että hän saikin ehdonalaisen tuomion mainitusta rikoksesta. Siis kapinaan osallistumisesta. Jenny oli suvun sukua, siksi olen tuon merkinnän joskus tehnyt. Tarkoitus olisi kaivaa jostakin esille häntä koskevat kuulustelupöytäkirjat, viimeistään sitten, kun ne on digitoitu.

Jennyn veljet olivat aktiivisia punakaartilaisia, paikallisosaston johtajia. Jäin miettimään, kuinka aktiivinen Jenny itse oli ollut.  En ole koskaan kuullut mistään naisosastosta tuolla kylällä tai koko pitäjässäkään. Luultavasti Jenny ei siis kantanut asetta. Varmaankin hän ollut mukana muonituksessa ja muussa vastaavassa. Hänen on täytynyt kuitenkin lähteä kaartilaisten mukana pakomatkalle, koska on päätynyt Hämeenlinnaan saakka. Siinä tapauksessa hän oli selvinnyt leirillä yli kolme kuukautta. Jos hänet olisi vangittu kotoaan, olisi vankileiri löytynyt lähempääkin. Vai oliko hän ehtinyt kiertää Hämeenlinnaan Tampereen kautta?

Kenties Jennyn tie kulki tätä kautta. Fellmanin pelto Lahdessa 1918. Lähde: wikimedia


Jenny ei 1885 syntyneenä ollut mikään pikkutyttö 1918. Aatteen paloa hänellä varmaan oli, mutta myös iän mukanaan tuomaa harkintakykyä. Ehkä kokemus auttoi vankileirin kovissa olosuhteissa. Se ei tosin pelastanut hänen veljensä vaimoa, joka kuoli heinäkuussa 1918 Hämeenlinnassa. Luultavasti he olivat päätyneet leirille yhtä matkaa, kenties olleet yhdessä sielläkin. Mikä sai toisen selviytymään? Geenit, sattuma, parempi kunto, kyky olla luovuttamatta, kuka tietää. Jenny eli leirin jälkeen vielä pitkän elämän. Hän meni naimisiin, sai lapsia ja ehti nähdä lastenlapsensakin.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Edelleen Kanadassa

Olen jatkanut hakuja Multicultural Canada -sivustolla. Mitään ratkaisevaa ei ole löytynyt, mutta kivoja pikkutietoja sukulaisista kylläkin. Yksi myi farmiaan, toinen oli saanut pulskan vauvan. Ehkä pientä lisättävää sukusivuilleni. Tai jos joskus innostuisin kirjoittamaan jotain kirjantapaista (mikä lopullinen muoto sitten mahtaisikaan olla) suvun nuorempia jäseniä varten. Tässä nyt kuitenkin pieniä huomioita ja vertailuja Historialliseen sanomalehtikirjastoon.



Pulskaa vauvaa saa nyt esittää tämä Pierre-Auguste Renoirin maalaus Äitiys. Lähde: wikimedia
 
Ensinnäkin sanahaku näyttää olettavan, että teksti on tarkasti sama, varmaankin koska käyttöliittymä on englanninkielinen. Niinpä siis suomen sijamuodot kannattaa muistaa. "Hakala" antaa hiukan eri tuloksia kuin "Hakalan" tai "Hakalaa". Historiallisen sanomalehtikirjaston hakuhan antaa myös vähän sinnepäin olevia tuloksia, jolloin taivutusmuodot tulevat yleensä mukaan. Jos hakee fraasina, näyttää haku löytävän myös sanan osia tai keskeltä sanaa tulevia kirjainyhdistelmiä. Matti kun löytyy myös sanasta ammatti.

Kun Historiallisessa sanomalehtikirjastossa hakutulokseen tulee vain pieni pätkä tekstiä mukaan, kanadalaisessa versiossa saa esille koko tekstin, ainakin periaatteessa. Joskus teksti katkeaa tai ei ole luettavaa. Alkuperäiseen (pdf) ei tekstiä merkitä. Siispä kannattaa lukea sen alla oleva teksti ja yrittää päätellä, onko löytö kiinnostava. Nimen löytäminen sivulta kun voi viedä aikaa. Niin, ja kannattaa huomata, että pdf-tiedoston saa aukeamaan koko näyttöön klikkaamalla kuvan alla olevaa "Direct link to file"-linkkiä. Minä tyhmä tihrustin aikani pienempää kuvaa ennenkuin hoksasin tuon.

Historiallisessa sanomelehtikirjastossa joskus harmittaa, kun samannimisiä paikkoja on eripuolilla Suomea. Liikaakaan ei haluaisi rajata, ettei jotain jäisi sen takia pois. Multicultural Canada-sivustolla hämmästyttivät kanadansuomalaisten lehtien Suomea käsittelevät pikku-uutiset. Mistä ihmeestä Vapaus-lehti sai 20-luvulla tiedon, että piika Suomen maaseudulla oli katkaissut jalkansa? Tavallisilla nimillä hakiessa hiukan harmitti, kun tuloksena oli niin paljon Suomea käsitteleviä juttuja.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Vapaus ja muita lehtiä

Kiitos Kaisalle linkistä Multicultural Canada-sivustolle. Sukulaisiani ja muita nuoria miehiä kotikylältä siirtyi Kanadaan 1900-luvun alkuvuosina. Osan vaiheet ovat varsin hyvin tiedossa, mutta osa katoaa Kanadaan saavuttuaan näköpiiristä. Niinpä jokainen uusi lähde on tarkistettava. Nyt tarkistaminen tosin loppui melko lyhyeen, ilmeisesti jokin hidasti sivuston palvelimen toimintaa kovasti. Ehdin kuitenkin saada esille kolme suomenkielistä lehteä vähän samaan tapaan kuin Historiallisessa sanomalehtikirjastossa. Lehdet ovat Canadan Uutisia, Vapaus ja Leikki (Liekki?). Tällä hetkellä en pysty tarkistamaan kirjoitusasuja.


Vapaus-lehti oli vasemmistolainen, ilmeisesti jyrkän siiven äänenkannattaja, kommunistiseksikin kuvattu. Se näytti julkaisevan joulu- ja vapputervehdyksiä suomalaisten työväenlehtien tapaan. Koska monet lähtijöistä olivat olleet kotikylänsä työväenyhdistyksen jäseniä, etsin heidän nimiään näistä luetteloista. Yhtään varmaa tapausta ei löytynyt, yksi nimi sopisi, mutta on kovin tavallinen. Ehdin käydä lehtiä läpi vuoteen 1927, joten kommunistisympatiat olisivat varmaan ehtineet tulla esille. Kaikki etsimäni siirtyivät Kanadaan ennen vuotta 1918.

Lehtien selaaminen sai minut miettimään, mitä tietoja siirtolaiset saivat vuoden 1918 tapahtumista. Yleisellä tasolla he tietysti niistä tiesivät, lukivat ainakin sanomalehdistä. Suomesta 20-luvulla tulleet varmaan myös kertoivat omat versionsa. Kansan jakautuminen kahtia oli selvillä. Mutta kirjoittivatko sukulaiset kapinasta kirjeissään? Tiesivätkö sukulaiseni Kanadassa, että heidän yksi veljensä ja kaksi lankoa olivat vankileirillä Suomessa? Tiesivätkö he, että yksi veljeksistä oli tukenut valkoisia ja yksi yrittänyt pysyä puolueettomana? Tiesivätkö he, että heidän kotikylänsä työväenyhdistykseen kuuluneista parikymmentä oli kuollut? Muutama taisteluissa, suurin osa vankileirillä. Saiko tämä heidät pysymään erillään politiikasta? Vai olivatko siihen syynä paikalliset olot? Se, että heistä tuli maanviljelijöitä. Se, että Kanada tarjosi heille mahdollisuuden, jota he olivat tulleet hakemaan.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kiskottelua ja korpeemista

Toisinaan lapsena kuullut murresanat putkahtavat mieleen jostain alitajunnasta. Aamulla venytellessäni muistin, että vanhempani sanoivat venyttelyä (siis ihan satunnaista, ei mitään harkittua tai ohjattua) 'kiskottelemiseksi'. Yritin kaivaa sanaa esille Kotuksen sivuilta, mutta heidän murteiden sanakirjansa ei sitä tunne. Eksyin sitten joksikin aikaa sanakirjan pariin.

Toinen sana, jota lapsuudesta saakka olen ihmetellyt, on 'kotatooli'. Se liittyi johonkin sanontaan, ehkäpä 'ämmiä satoi kotatoolit selässä'. Tuosta sanonnasta en nyt kyllä ole ihan varma. Kun sitäkään ei suoraan löytynyt, rupesin hakemaan kaino.kotuksen tarkennetulla haulla eri paikkakuntia. Ajatuksena oli, että jotain vastaavaa voisi kuitenkin tulla esiin. Mouhijärveltä olikin merkitty muistiin sana 'konttitooli', joka tarkoitti kattotuolia, jonka kummallakin sivulla on pysty tukipuu. Hm...

Seuraavaksi satuin klikkaamaan sanaa 'korpeaminen'. Tässä hiukan etsiskelyn satoa. Kaikki merkitykset ovat itsellenikin tuttuja:

  • polttaa, pakottaa, närästää
    • 'On niin korvennu hampaitani'. Hämeenkyrö
    •  'Rupes niin närästään ja korpeen rintaani'. Orivesi
  • harmittaa, kiukuttaa
    • 'Kyllä mua stek korpes se hevoskauppa'. Ikaalinen
    •  Tyttö pojalle: 'Kaijs sua korpes kunn em mä lähtennykkän suv völissäs'? Kangasala
  • pitää vaatteita kovassa löylyssä syöpäläisten karkottamiseksi 
    •  'Saunassa on niin kuuma, että ei joka ämmän o menosta vällyjä korpeen'. Viljakkala


Sodanaikainen täisauna. Lähde:SA-kuva
 
Muisti siis palailee pätkittäin jo unohtuneiden murresanojen suhteen. Niin ja tiedättekös muuten, mikä on suttunuija? 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Alaspäin

Esaias syntyi 1786 tilallisen poikana. Hän eleli kotonaan, kunnes isänsä kuoleman jälkeen lähti naapuripitäjään rengiksi. Renkinä hän sitten viettikin lukuisia vuosia samalla kylällä, jonne oli kotoaan tullut. Avioliiton solmimisen jälkeen piti katsella jotain muuta elannon hankkimistapaa. Niin tuli Esaiaksesta torppari. Torppa ei liene ollut suuren suuri, mutta antoi perheelle jonkinlaisen toimeentulon. Lapset asuivat kotona lähelle aikuisikää, joten ihan puutteessa torpassa ei eletty. Torppa kuitenkin katosi rippikirjoista pian sen jälkeen, kun Esaias oli kuollut. Kovin haluttu ei torpan paikka liene ollut.

Mietin taas (tässä varmaan toistan itseäni), miltä maatalon pojasta tuntui lähteä rengiksi. Olihan se kuitenkin melkoinen sosialisen aseman lasku. Kaikkihan toki tiesivät, ettei tilaa voitu/haluttu jakaa ainakaan useasti. Osa pojista, joita Esaiaksenkin perheessä oli useampia, joutui siis lähtemään muualle. Usein ratkaisuksi tuli vävyksi toiseen taloon siirtyminen, torpan perustaminen tai ottaminen haltuun tai sitten sotilaaksi alkaminen. Jos kotitila tarvitsi työvoimaa, saattoi tilallisen veli elellä itsellisenä tilalla. Jos kädentaidot olivat hallussa, saattoi hän opetella pitäjänkäsityöläiseksi tai vain hankkia epävirallisemmin ansioita erityistaidoillaan. Kun Esaiakselle ei ollut tarjolla kodin puolesta edes itsellisen asemaa, lienee katkeruus joskus pyrkinyt mieleen. 

Vastaavanlainen tilanne oli tietysti myös maatalon tyttärillä. Esaiaksen sisarien vaiheita en ole vielä kartoittanut. Todennäköisesti sieltä löytyy muille tiloille emänniksi menneitä. Myös torpan emännyys saattoi olla varteenotettava vaihtoehto.  Ja päätyi tilallisentyttäriä sepän, suutarin, räätälin tai sotilaan vaimoksikin. 

Maatila. Lähde: SA-kuva

Entä sitten Esaiaksen lapset? Rengeiksi ja piioiksi lähtivät. Useimmat päätyivät lopulta torppareiksi. Yksi kuoli renkinä ollessaan ja kaksi tytärtä lapsivuoteeseen tittelinään rengin vaimo.


lauantai 18. tammikuuta 2014

Montako yhdeksänkymppistä tunnet?

Kun olin lapsi, oli aikuisilla tapana puhua vanhoista tervaskannoista, jotka elivät pitkään. Ajatus meni jotenkin niin, että yksinkertainen ravinto piti heidät terveinä vanhoiksi saakka. Olen sitten joskus jonkun tällaisen tervaskannoksi mainitun iän tarkistanut haudattujen luettelosta. On voinut elää ihan 80-vuotiaaksi saakka. Onhan se tietysti paljon, kun vähän yli kuusikymppiset kuolivat vanhuudenheikkouteen. Oikeasti 90-vuotiaaksi elänyt on kyllä ollut melkoinen harvinaisuus ainakin minun tutkimissani suvuissa.

Kalastajavanhus Koivistolta. Lähde: SA-kuva


Ei yhdeksänkymppisiä ole tullut vastaan montaa 1900-luvun puolellakaan. Ilman lähteitä muistan yhden, joka täytti vuotensa 30-luvulla ja 40-luvulla toisen tähän kunnioitettavaan ikään päässeen. Kumpikaan ei elänyt sentään satavuotiaaksi. Muistaakseni yhtään 100-vuotiasta ei esivanhemmissani ole. Jostain 80-luvulta lähtien pitkäikäisiä alkoi olla suvussa ja kotikylällä enemmän. Tilastokeskuksen sivuilta varmaan voisi löytää näistä koko maan kattavaa tietoa, mutta nyt mennään mutu-pohjalta.

Vastauksena otsikon kysymykseen voin sanoa, että tunnen ainakin viisi 90 vuotta täyttänyttä. Kaikki asuvat vielä kotonaan, joten luultavasti joku heistä pääsee vielä sadan vuoden ikään. Eliniän piteneminen näkyy siis näin konkreettisesti. Ehkä vielä tärkeämpää on se, että nämä vanhoiksi elävät ihmiset näyttävät säilyttävän toimintakykynsä ja päätösvaltansa lähes loppuun saakka. Tämän tarkastelun pohjalta voinemme siis julistaa puheet yksinkertaisen (usein puutteellisen) ravinnon siunauksellisuudesta pötypuheiksi.

torstai 16. tammikuuta 2014

Periytyikö avioton syntyperä?

Erään suvun historiaa selvittäessäni huomasin, että kolmessa peräkkäisessä sukupolvessa ensimmäinen lapsi oli syntynyt aviottomana. Aina oli äitinsä Henriikan avioton lapsi, Henriikka oli puolestaan Eevan aviottomana syntynyt tytär ja Eevan äiti Anna oli myös saanut aviottoman lapsen. Annan lapsen isäksi tosin sopi epäillä tulevaa aviopuolisoa. Avioliitto solmittiin melko pian lapsen syntymän jälkeen ja lapsi sai puolison nimen mukaisen patronyymin, kun vihkiminen oli tapahtunut. Kaikki naiset avioituivat, ja vain Henriikka ehti saada toisenkin aviottoman lapsen.

Olen mielestäni ennenkin kohdannut tällaisia aviottomien lasten ketjuja. Tämä sai minut pohtimaan, voisiko kyseessä olla yleisempikin ilmiö. Päätin yrittää Hiski-hakua. Laitoin nimi-kenttään tekstin "*oä*", kun en muutakaan hakutapaa keksinyt. Luultavasti tuolla tavalla kuitenkin jää löytymättä valtaosa aviottomista lapsista. Useimmat tallentajat ovat tehneet merkinnän vain kommentteihin. Ja tietenkin moinen hakutapa jättää pois ne tapaukset, joissa avioliitossa syntyneellä tyttärellä oli avioton lapsi, kuten äidillään ennen avioliittoa. Mokoma sukunimellinen Suomi vielä hukkaa paljon tietoa, kun sukunimellisille ei useinkaan ole tallennettu isännimeä.

Kuvituksena oleva Tsolman lastenkoti ei suoranaisesti liity tekstiin. Lähde: SA-kuva

No, näilläkään rajoituksilla Hiski ei tue olettamustani. Itse asiassa pieneen (muutamia satoja) otokseeni sattui vain muutama avioton lapsi, jonka äidin patronyymi kertoi aviottomuudesta. Jossain mieleni perukoilla kai oli ajatus siitä, että joissakin perheissä olisi suhtauduttu vapaamielisemmin avioliittoa edeltäviin suhteisiin. Että kaikki eivät olisi ottaneet kirkon säännöksiä ihan niin vakavasti. Mutta tarkemmin ajateltuna (ja Hiskinkin vahvistamana) yhteisön paine ja talouden realiteetit taisivat olla liian kova vastus vapaamielisyydelle.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kultaako aika muistot?

Oliko lapsuusmaisema sen ihanampi kuin muutkaan rantamaisemat? Eikö koulussa viisikymmentävuotta sitten tosiaan kiusattu ketään? Oliko kesäloman aikaan aina niin aurinkoinen sää kuin kuvissa näyttää olevan? (Kukapa senaikuisilla kameroilla olisi ruvennut vesisateessa kuvaamaan). Vallitsiko ahtaasti asuneissa perheissä sellainen harmonia kuin haluamme jälkikäteen muistaa? Aurinko paistoi, mansikoita poimittiin pientareilta ja kirkonkellot julistivat pyhän alkaneeksi. Niinkö se meni?



Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Minun silmiini lapsuusmaisemat ovat edelleen viehättäviä, mutta myönnän, että paljon on kauneutta muuallakin. Muistan kyllä, että joidenkin koulutoverien seurasta en pahemmin välittänyt. Nyt voisin jo ajatella yhden luokkakokouksen ajan heitä kuuntelevani. Enempää en lupaa. Ja kyllä, yksityisyyden tarpeen muistan ja kärhämät sisarusten kanssa.

Olen muuttunut noista ajoista ja niin on myös maailma ympärilläni. Ymmärrän, että silloiset surut ja murheet olivat pieniä, vaikka tuntuivat aikanaan vuoren korkuisilta. Perspektiivi on muuttunut. Tiedän, että moni asia on suhteellista. Kun kavereillakaan ei olllut omaa huonetta, ei sellaista ymmärretty edes haluta. Kun televisio oli uusi ja ihmeellinen, ei Internetiä osattu kaivata. Oltiin silti nykyaikaisia ja teknisesti edistyneitä omasta mielestämme. Lujasti uskottiin, että tulevaisuus tuo parempaa tullessaan. Toihan se, mutta aina jotain jäi myös matkan varrelle.

Kyllä, tavallaan aika kultaa muistoja. Ne muuttuvat osaksi omaa kehitystarinaa ja ovat siksi niin erityisiä. Vaikka tosiasiat tietää ja tunnustaa, antaa pieni annos taikaa omalle historialle sitä hohtoa, jota se kaipaa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Historiaa - tietoa ja ymmärrystä

Olen hiukan yrittänyt seurata syntynyttä keskustelua lukion historianopetuksesta. Vaikka en juurikaan  tunne lukion nykytilannetta, voin tietenkin ottaa "suurella asiantuntemuksella" kantaa asiaan. Kysymys liittyy osaltaan yleissivistävän opetuksen pakollisuuteen ja valinnaisuuteen. Mikä on se paketti, joka ihan kaikille tietyllä kouluasteella oleville pitää tarjota? Pakko motivoi kenties huonosti, mutta laiskuuteen taipuvaisiakin riittää. Lukiokoulutus on myös tulevaisuudessa yleinen pohja vaikkapa opettajilla, lääkäreillä, talousasiantuntijoilla, hallintoihmisillä ja tuomareilla. Millainen on se yleissivistys, joka heillä pitäisi olla ja miten se parhaiten saavutetaan?

Jokainen tietää, että yksityiskohtia voi nopeasti löytää tai tarkistaa verkosta. Osaan sijoittaa Lützenin taistelun oikealle vuosikymmenelle (terveisiä Kaisalle), mutta voisin tietysti nopeasti katsoa sen Wikipediasta. Saanko samalla vilkaisulla käsityksen tuolloin käydystä sodasta ja siitä, mihin kaikkeen se liittyi? Entä vaikkapa torpparilaitos? Verkosta löytyy kyllä nopeasti tieto siitä, mikä torppa oli. Mutta saanko sieltä - ainakaan vähällä vaivalla, kuten nykyään kaiken pitäisi sujua - selville, miten systeemi oli syntynyt, miten se vaikutti ja miten se liittyi vaikkapa vuoden 1918 tapahtumiin? 

John Smithin "The Generall Historie of Virginia, New=England, and the Summer Isles"-kirjan kansi wikimedian mukaan

Ajan näillä esimerkeillä takaa sitä, että parhaimmillaan kouluopetus voi antaa senkaltaista historian ymmärrystä, jonka hankkiminen muuten vaatii sen verran aikaa ja vaivannäköä, että se saattaa jäädä saavuttamatta. Tapahtumien taustat, niiden  kytkennät toisiin tapahtumiin ja seuraukset, jotain tällaista. Ihmiskunta ei ole täydellinen ja koululaitos on sitä vielä vähemmän. Niinpä minä ja muut, jotka emme ihan ymmärrykseen saakka pääse, hyödymme historiantiedoistamme sitten muuten. Vaikkapa sukututkimusta tehdessä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Karttojen äärellä

Sukututkimusharrastus on tuonut paljon tarvetta kartoille. En ole ollenkaan niiden asiantuntija, mutta juuri siksi uskallan niistä nyt kirjoittaa. Tunnustan kyllä, että jos haen esimerkiksi vanhan asumuksen paikkaa, käännyn ensimmäiseksi Kansalaisen karttapaikan tai Googlen karttojen puoleen. Haen paikannimellä tai laitan nimen perään tie-sanan, ja paikkakunnan tietysti. Yllättävän usein nykykartoista löytyykin jotain, koska tilojen nimet ovat säilyneet ja haja-asutusalueiden teitä nimettäessä on vanhaa asutusta saatettu käyttää hyväksi.

Jos kyseessä on torppa, josta ei ole jäänyt jälkeä nykypäivän nimistöön, voi sen löytäminen kartalta olla vaikeampaa. Digitaaliarkistossa on jonkun verran maanmittaushallituksen uudistusarkiston karttoja. Niissä voi olla isojakoon tai 1900-luvun alun jakotoimituksiin liittyen merkitty torppa, joka sattuu olemaan jaettavalla maalla. Näihin jakotoimituksiin liittyy yleensä myös melko perusteelliset asiakirjat. Tämä vaatii hiukan onnea tietysti. Läheskään kaikkea ei ole vielä digitoitu.

Kun syksyllä tutkin maakirjoja ja muita veroluetteloita, sain jossain määrin apua vanhoista maakirjakartoista. Niissä on oma viehätyksensä, vaikka ne karttoina  eivät taida olla tarkimmasta päästä. Mutta se, että tilan rakennukset on myöhemmin siirretty toiseen paikkaan, käy kyllä ilmi vertaamalla 1600-luvun karttaa myöhempään. Olen ymmärtänyt, että maakirjakarttojen digitoiminen on parasta aikaa käynnissä. Minulla ei ole käsitystä siitä, kuinka kattavasti karttoja on 1600-luvulla laadittu ja miten hyvin ne ovat säilyneet.

Nostalgiaa herättää tällainen vanha yleiskartta. Siitä voi löytää jo kadonneita kuntia, kuten vaikka Vammalan ja Viljakkalan. Kovasti kartta muistuttaa sitä Suomen karttaa, joka kansakoulussa roikkui telineessä. Siitä opettelimme vesistöreittejä ja Pohjanmaan jokia. Kaipa kansakoulun karttaan uudet rajat oli kuitenkin jo merkitty.
Suomen käsikartta 1921. Lähde: Digitaaliarkisto