Vanhalla hautausmaalla

Hautausmaista olen kirjoitellut joskus aiemminkin. Sukututkija löytää niiltä tietoa 1900-luvulla kuolleista suvun jäsenistä. Lisäksi hautausmaalla on helppo aistia olevansa osa sukupolvien ketjua. Pidän myös hautausmaiden rauhallisesta tunnelmasta. Toisinaan katselen minulle tuntemattomien hautoja ja mietin, millaisen elämän he ovat eläneet. Hautakivestä voi lukea monenlaista: aviopuoliso ja pienenä kuolleet lapset ovat usein näkyvissä, joskus kokonainen perhekunta on haudattu samaan sukuhautaan. Jopa avioeron voi toisinaan aavistaa. 

Se hautausmaa, jolla viimeksi kuljin, on vanha vain siinä mielessä, että seurakunnassa on uudempikin. Kaikkein vanhin se ei kuitenkaan ole, vaikka ikää hautausmaalla on hiukan toista sataa vuotta. Vanhat, komeat puut antavat suojaa ja alue on juuri sopivan kokoinen läpikuljettavaksi. Sinne myös haudataan edelleen, silloin tällöin kohtaa kukkien peittämän kummun. Hoitamattomia hautoja ei juuri ole.

Aloitan kulkuni läheltä kappelia, paikasta, jossa on pitäjän mahtitalollisten ja merkkihenkilöiden sukuhautoja. Ne ovat komea näky ja kun oikein lavennan sukukäsitettä, löydän joukosta kaukaista sukua. Sen jälkeen suuntaan vähän uudempien hautojen äärelle. Siellä lepää lähisukua ja muita, jotka olen oikeassa elämässä tuntenut. Uhraan ajatuksen heidän jo päättyneelle elämälleen. Sitten jatkan vielä hiukan matkaa. Tulen paikkaan, jossa sijaitsivat 1900-luvun alkupuolen rivihaudat. Niistä ei ole mitään jäljellä, joten olen vanhojen sukulaisten kertomusten varassa. Joskus saatan laskea kukan sopivan puun juurelle rivihautoihin haudattujen esivanhempieni muistoksi. Kuolemassa ehkä oltiin tasa-arvoisia, hautauksessa sen sijaan ei.